Tervetuloa blogiini!

Kiitos kaikille lukijoilleni ja VAKAVA-hanketta ja Samalta viivalta 2 -teosta koskevaan keskuteluun osallistuneille. Keskustelu jatkuu täällä ja olette tervetulleita jakamaan kokemuksianne. Kommentoida saa edelleen vapaasti. Paljon onnea alkukesän ja loppukevään koitoksiin kaikille tasapuolisesti!

maanantai 7. huhtikuuta 2008

Tutkivan oppimisen malli ja PBL

Yksi suomalainen sovellutus konstruktivismista on Hakkaraisen ym. ‘tutkivan oppimisen malli’, jonka voidaan katsoa edustavan myös ongelmaperustaista oppimista (PBL). Tutkivan oppimisen malli ei muidenkaan ongelmaperustaisen oppimisen mallien tapaisesti ole opetusmenetelmä. Se on pedagoginen ohjelma, periaate tai paradigma, jonka mukaan opetusta ja opetussuunnitelmaa voi laatia. Se voidaan nähdä myös normatiivisena ideologiana, jonka avulla koulutusjärjestelmää pyritään kehittämään. Ongelmakeskeinen opetus on saanut vaikutteita konstruktivismin lisäksi myös kognitiivisesta psykologiasta.

Tutkiva oppiminen on prosessi, “jossa oppiminen etenee oppimisympäristön jäsenten yhdessä asettamien ongelmien, käsitysten ja teorioiden sekä etsimänsä tieteellisen tiedon kehittävän arvioinnin ohjaamana”. Ensin laaditaan siis ongelma, jonka voi keksiä joko opettaja tai oppilaat itse. Tätä ongelmaa lähdetään sitten ratkomaan. Ratkaisuprosessin aikana oppilaat kokoavat tietoa eri tieteenaloilta ja yhdistelevät sitä jo aiheesta tiedetyn tiedon päälle. Reflektio on mukana koko prosessin ajan. Työstä annetaan itselle ja muille rakentavaa, kehittävää palautetta, joka taas vie oppimisprosessia eteenpäin. Oppilaat korjaavat vanhaa tietoa ja uskomuksiaan uudella tiedolla. Mielestäni tämä kuvaa hyvin koko ongelmaperustaisen opetuksen pääideaa. Ongelmaperustainen opetus ohjaa opetusta oppilaskeskeiseen suuntaan pois opettajajohtoisuudesta, mikä on nykyisen koulutusjärjestelmämme peruskehitystavoite.

Ongelmakeskeisen opetuksen soveltuvuus peruskouluun ja erityisesti peruskoulun alaluokille jakaakin sitten mielipiteitä. J. E. Lehtokin esittelee empiirisen didaktiikan tutkimustuloksia, joiden mukaan opettajajohtoinen opetus takaa parempia oppimistuloksia kuin oppilaskeskeinen opetus. Tässä voi olla perää. Varsinkin pienet oppilaat eivät osaa ehkä ottaa vielä niin paljon vastuuta omasta oppimisestaan, että se olisi järjestelmällistä ja etenisi tahdikkaasti. Niinpä opettajakeskeinen opetus voi olla melkein parempi vaihtoehto alaluokille, vaikka se kuulostaakin vanhanaikaiselta ja pölyttyneeltä. Mene ja tiedä.

Parhaiten ongelmakeskeinen opetus soveltuu luonnontieteiden opiskeluun ja ammatilliseen koulutukseen. Tampereen yliopisto on jo pitkään järjestänyt lähes koko lääkärikoulutuksensa ongelmaperustaisesti. Tämä on varsin ymmärrettävä valinta, sillä perustuuhan koko lääkärin ammattikin ongelmanratkaisuun; mikä potilasta vaivaa. Ongelmakeskeinen opetus on tehokas apu myös silloin, kun halutaan oppia soveltamaan tietoja ja taitoja. Kasvatustieteellisestä näkökulmasta se voi antaa hyviä yleisluontoisia ohjeita ja neuvoja opetukseen kuin opetukseen.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

PBL-menetelmässä oppilan tulisi itse tunnistaa ongelma, joita opettaja työstää. Tätä kritisoi mm. Rauste von-Wright, jonka mielestä oppilaan tulisi itse löytää ongelma.

Mitähän Hakkarainen ajaa takaa? Hän kannattaa tutkivan oppimisen menetelmää, mutta kuinka karkeasti hän haluaisi oppilaan itse LÖYTÄVÄN ongelman?

Johanna Koskimies kirjoitti...

Kyse on siis tuosta epämääräisestä kappaleesta s. 70 ..?

Rauste-von Wrightin mukaan KONSTRUKTIVISMISSA on siis oppilaan löydettävä ja muotoiltava ongelma itse. Ongelma ei saa siis olla oppilaan ulkopuolella syntynyt, eli opettajan muotoilema valmis tehtävä. Siteeraan tässä vaiheessa anonyymin lähettämää kommenttia tekstissä Oppilaan aktiivisuus = oppimisaktiivisuus

"Anonyymi kirjoitti...

Rauste-von Wright. Oppilaalla tulee olla itse koettu ongelma oppimisen lähtökohtana.

5.-luokkalainen oppilas tutkii koulun ihmisbiologia-kirjaa. Kiinnostus heräsi omista kehityksellisistä muutoksista, joista hän etsii vastausta oppimalla, eikä välttämättä perinteisesti äidin kaikkitietämykseen turvautuen."

Näin siis Rauste von-Wright ajattelee.

Hakkarainen taasen EI ITSE OTA KANTAA siihen, kuka ongelman asettaa. Eli Hakkarainen ei oleta oppilaan löytävän ongelmaa, vaan tämä oli Rauste-von Wrightin ajatus. Tosin Lehdon mukaan Hakkaraisen tutkivan oppimisen mallin esimerkeistä käy ilmi, että ongelmat voivat olla oppilaan itse asettamia.