Kaiken opetuksen tavoite on luonnollisesti saada oppilaat itse kiinnostumaan opittavasta aineksesta, sillä se luonnollisesti edistää itse oppimista. Konstruktivismin keskeinen tavoite onkin muuttaa opetuksen luonnetta opettajajohtoisesta oppilakeskeiseksi, jossa opettaja ohjaa oppilaita ja järjestää oppimistilanteita.
Mutta miten saada oppilaat motivoitumaan opiskelusta? Konstruktivistinen tutkimus on tässä suhteesa epäonnistunut, sillä se ei kiinnitä huomiota siihen, miten motivoida oppilas opiskelemaan. Konstruktivistit lähtevät siitä perusoletuksesta, että oppilas on jo motivoitunut opetettavasta aineksesta. Lehto huomauttaa, että on mahdollista, että motivaatiokin voi olla opittua (esim. kotiympäristössä) ja että oppilaiden väliset motivaatioerot olivat erään tutkimuksen mukaan (Salonen, Lepola, Niemi, -98) huomattavissa jo ennen peruskoulun aloittamista.
Lehto erittelee tässä vaiheessa kolme erilaista motivaatio-orientaatiota, jotka selittävät erilaisia tapoja, miten oppilas kiinnostuu opetettavasta aineksesta. Näitä ovat: tehtävä-orientaatio, minä-orientaatio ja riippuvuusorientaatio. Tehtäväorientoitunut oppilas toimii juuri konstruktivistisen käsityksenmukaisesti. Oppilaat omaehtoisesti ja aktiivisesti muokkaavat ja tulkitsevat tietoa yhdistellen sitä aiemmin opittuun. Tässä mielestäni avainsanana on tuo ‘omaehtoinen’ eli tehtävä on siis sellainen, josta oppilas kiinnostuu tehtävän itsensä vuoksi ja siksi hän on motivoitunut opiskelemaan. Riippuvuus-orientaatiossa taasen oppilas on motivoitunut opiskelusta, koska opettaja tai vanhemmat sitä odottavat. Minä-orientaatiolla taasen ei ole juurikaan mitään tekemistä konstruktivismin kanssa. "Minä-orientaatio ilmaisee, että oppilas pyrkii epäonnistumisensa pelossa kokonaan irrottautumaan tehtävästä." (TÄMÄ KOHTA VAATII TÄYDENNYSTÄ --> KOMMENTOIKAA VAPAASTI) Lehdon konstruktivismi-kritiikki kohdistuu juuri siihen, ettei konstruktivismi ota huomioon näitä erilaisia motivaatio-orientaatiota. Kaikki eivät ole tehtäväorientoituneita oppilaita, ja konstruktivismi lähtee juuri tästä olettamuksesta, että kaikki oppilaat olisivat tehtävä-orientoituneita.
Lopuksi Lehto esittelee empiirisen didaktiikan tutkimustuloksia, joiden mukaan peruskoulun ala-luokilla opettajajohtoinen opetus tuottaisi parempia tuloksia kuin konstruktivistinen oppilaskeskeinen opetus. Mielenkiintoinen huomautus oli erityisesti se, että opettajan esittämät helpot kysymykset edistäisivät oppimista paremmin kuin vaikeat, syvällistä pohdintaa vaativat kysymykset. Tarkoittaisiko tämä sitä, että ‘hauki on kala’?
Mutta miten saada oppilaat motivoitumaan opiskelusta? Konstruktivistinen tutkimus on tässä suhteesa epäonnistunut, sillä se ei kiinnitä huomiota siihen, miten motivoida oppilas opiskelemaan. Konstruktivistit lähtevät siitä perusoletuksesta, että oppilas on jo motivoitunut opetettavasta aineksesta. Lehto huomauttaa, että on mahdollista, että motivaatiokin voi olla opittua (esim. kotiympäristössä) ja että oppilaiden väliset motivaatioerot olivat erään tutkimuksen mukaan (Salonen, Lepola, Niemi, -98) huomattavissa jo ennen peruskoulun aloittamista.
Lehto erittelee tässä vaiheessa kolme erilaista motivaatio-orientaatiota, jotka selittävät erilaisia tapoja, miten oppilas kiinnostuu opetettavasta aineksesta. Näitä ovat: tehtävä-orientaatio, minä-orientaatio ja riippuvuusorientaatio. Tehtäväorientoitunut oppilas toimii juuri konstruktivistisen käsityksenmukaisesti. Oppilaat omaehtoisesti ja aktiivisesti muokkaavat ja tulkitsevat tietoa yhdistellen sitä aiemmin opittuun. Tässä mielestäni avainsanana on tuo ‘omaehtoinen’ eli tehtävä on siis sellainen, josta oppilas kiinnostuu tehtävän itsensä vuoksi ja siksi hän on motivoitunut opiskelemaan. Riippuvuus-orientaatiossa taasen oppilas on motivoitunut opiskelusta, koska opettaja tai vanhemmat sitä odottavat. Minä-orientaatiolla taasen ei ole juurikaan mitään tekemistä konstruktivismin kanssa. "Minä-orientaatio ilmaisee, että oppilas pyrkii epäonnistumisensa pelossa kokonaan irrottautumaan tehtävästä." (TÄMÄ KOHTA VAATII TÄYDENNYSTÄ --> KOMMENTOIKAA VAPAASTI) Lehdon konstruktivismi-kritiikki kohdistuu juuri siihen, ettei konstruktivismi ota huomioon näitä erilaisia motivaatio-orientaatiota. Kaikki eivät ole tehtäväorientoituneita oppilaita, ja konstruktivismi lähtee juuri tästä olettamuksesta, että kaikki oppilaat olisivat tehtävä-orientoituneita.
Lopuksi Lehto esittelee empiirisen didaktiikan tutkimustuloksia, joiden mukaan peruskoulun ala-luokilla opettajajohtoinen opetus tuottaisi parempia tuloksia kuin konstruktivistinen oppilaskeskeinen opetus. Mielenkiintoinen huomautus oli erityisesti se, että opettajan esittämät helpot kysymykset edistäisivät oppimista paremmin kuin vaikeat, syvällistä pohdintaa vaativat kysymykset. Tarkoittaisiko tämä sitä, että ‘hauki on kala’?
6 kommenttia:
Rauste-von Wright. Oppilaalla tulee olla itse koettu ongelma oppimisen lähtökohtana.
5.-luokkalainen oppilas tutkii koulun ihmisbiologia-kirjaa. Kiinnostus heräsi omista kehityksellisistä muutoksista, joista hän etsii vastausta oppimalla, eikä välttämättä perinteisesti äidin kaikkitietämykseen turvautuen.
Tämä oli ilmeisesti täydennys tuohon minä-orientaatioon?
Tämä kommentti oli mielestäni yksinään jo hyvin valottava. MINÄ-orinetaatio ja ITSELLÄ koettu ongelma..hmm..
"Minä-orientaatio ilmaisee, että oppilas pyrkii epäonnistumisensa pelossa kokonaan irrottautumaan tehtävästä."
Ehdin jo itse miettiä sellaistakin selitystä tuolle minä-orientaatiolle, että oppilas kiinnostui tehtävän tekemisestä juuri itselle saavutettavan kunnian tai menestyksen tähden. Hmm... mitä mieltä olette tästä? Olinkohan ihan hakoteillä?
En usko että tässä haetaan Rauste-von Wrightin käsitettä itse koetusta ongelmalähtöisestä oppimisesta vaan nimenomaan sitä mitä tekstissä sanotaan.
Eli minä-orientoitunut oppilas pelkää epäonnistumista eikä näin ollen edisty tehtävässään tai saavuta parhaita mahdollisia oppimistuloksia. (esim. nykyisetkin kielten tunnit peruskoulussa, jossa varmasti aika moni on laskenut että "kolme vielä ja sitten on mun vuoro vastata tiettyyn kohtaan." Tässä korostuu epäonnistumisen pelko.
Haluaisin kommentoida noita "empiirisiä tutkimuksia", joilla Lehto puolustaa opettajajohtoisuutta. Eikö teksti mennyt suunnilleen näin: "opettajajohtoisessa luokassa 75% tunnilla annetuista vastauksista oli oikein" jne.
Itselläni soi heti hälytyskellot; mitä oikea vastaus kertoo syvällisestä oppimisesta ja asian sisäistämisestä? Ja toisekseen, Lehto, eikä kukaan muukan voi olettaa, että konstruktivismin mukaisesti toimivassa koulussa ei koskaan olisi opettajajohtoista opetusta. Ainahan opettajan tulee uudet asiat selittää (esim. matematiikka/englanti), mutta tärkeämpää onkin, onko opetus aina opettajajohtoista. Muutenkin mielestäni Lehto nojaa liikaa uskomukseen, että opettajajohtoisuus ja konstruktivismi eivät ikinä kohtaa.
Hyvä kommentti, kultainen keskitie on varmasti tässäkin se hyvä tapa. Erilaisia opetusmenetelmiä yhdistellen ja tilanteen sekä oppilaan mukaan asiaa tarkastellen varmasti syntyyy hyviä oppimistuloksia. Itselläni tähän kuuluisi siis myös sekä konstruktivismi että opettajajohtoinen opetus (joskin jälkimmäistä aina niukasti..) ..
Viime hetken kommentointia... :)
Minä-orientaatiosta. Mielestäni kirja kuvaa sen hyvin epäselvästi. Olen toisaalla näitä opiskellut vastikään ja siellä tämä minä-orientaatio esiteltiin nimellä minää puolustava orientaatio. (Tuonne Pikkupedagogin blogiin tätä jo kommentoinkin.) Näin ollen minä-orientaatiolle tyypillistä on seuraavanlainen käytös: ennakointi, että tehtävä menee väärin; kiukuttelu; määräily; välttämiskäyttäytyminen (lähtee siis pis tilanteesta jollain keinoin); sijais- ja oheistoimintoja; negatiivisten asioiden huumorilla kuittaamista yms...
Riippuvuusorientaatiokin on aika yksioikoisesti kirjassa selitetty. Sille ominaista on myös seuraavanlainen käyttäytyminen: tarkkailee muita ja yrittää sitä kautta löytää apua omaan toimintaansa; odottaa aikuisen vihjettä/ohjetta; ei luota itsearviointiin > hakee siis opettajan hyväksyntää; luopuu omista aikeista ja jäljittelee muita yms...
Jospa tämä auttaa paremmin hahmottamaan niitä. :)
Lähetä kommentti