Hargreavesin opetustyön kulttuurit

1. Individualistinen opetuskulttuuri on seurausta keskusjohtoisesta opetussuunnitelmasta, jossa opettajan tehtävänä on vain toteuttaa opetusta yksityiskohtaisen valmiin mallin mukaisesti. Tällaisen opetussuunnitelman toteuttaminen ei edellytä opettajien keskinäistä yhteistyötä ja niinpä individualistisessa opetuskultuurissa opettajat työskentelevätkin yksinään valmistellen tuntinsa ja toeuttaen ne yksinään. Tällainen opetuskulttuuri minimoi kyllä kritiikin ja kehittää opettajan itsenäistä toimintaa, mutta se poissulkee kaikki ne mahdollisuudet, mitä yhteistyö aina tarjoaa. Toisilta saatu palaute ja tuki ovat ensiarvoisen tärkeitä jo asiantuntijuuden kehittymisen kannalta. Tällaisessa opetuskultuurissa opetsu ei kehity, vaan pikemminkin rutinoituu ja tämän voi ulottaa koskemaan koko koulutusjärjetelmää.

2. Kollaboratiivinen yhteistyön kulttuuri taasen edistää tehokasta koulun kehitystä. Kollaboratiivisen yhteistyön kulttuuri edellyttää nykyistä Suomessa käytössä olevaa opetussuunnitelmaa, jossa valtakunnallisella tasolla tyydytään vain antamaan yleisiä ohjeita opetuksen järjestämiseksi ja kouluille jää se varsinainen suunnittelutyö, miten näitä yleisiä tavoitteita lähdetään soveltamaan. Tällaisessa kultuurissa opettajat spontaanisti suunnittelevat omasta vapaasta tahdostaan tiimiopetusta, arvoivat avoimesti toisiaan ja järjetävät yhdessä erilaisia tempuaksia erilisten ryhmin kesken. Usein sanotaankin, että parhaat ideat syntyvät vaikkapa kahvitauolla, eivätkä kokouspöytien ääressä. Kollabortatiivisessa yhteistyön kulttuurissa on kyse juuri tästä. Aito kiinnostus oman ammattitaidon ja koulun kehittämiseen vie eteenpäin opettajien vapaehtoista keskinäistä yhteistyötä, eikä sitä ohjaile kukaan ulkopuolinen taho.

3. Teennäisen kollegiaalisuuden kulttuuri näyttää pintapuolisesti samalta kuin kollaboratiivisen yhteistyön kultuuri, mutta syvemmin tarkasteltuna onkin kyse aivan muusta. Tällaisessa kultuurissa opettajat toimivat yhteistyössä pelkästä velvoitteesta ja “pakosta”. Teennäisen kollegiallisuuden kultuuri ei kehitä koulua, vaan toimintaa ohjaa koulun hallientoelimien ideoiden toteuttaminen. Lähtökohta on siis aivan eri: ei luoda omaa uutta tietoa, vaan toistetaan muiden ideoita. Ongelmallista on myös se, että ideat koulun kehittämiseen syntyvät kaukana itse käytännön opetustyöstä; byrokrattisissa virastotaloissa ja koulujen hallintoelimissä. Opettajien tehtäväksi jääkin vain toteuttaa nämä kaukaiset ideat sen sijaan, että he saisivat tuoda päätöksenteon lähelle itse työtä, kouluun eli sinne, minne se kuuluukin.

4. Balkanisaatiolla tarkoitetaan tilannetta, jossa esim. eri aineiden opettajat jakaantuvat omiin sulkeutuneisiin kuppikuntiin. Yhteistyötä kyllä esim. historianopettjien kesken saattaa syntyä, mutta mahdollisuudet yhditää oppiaineta ja esim. nähdä opetettava aines osana laajempaa kokonaisuutta, ovat varsin marginaalisia. Tällainen dogmaattinen ajattelu ei edistä koulun kehittymistä.

5. Liikkuva mosaiikki on variaatio balkanisaatiosta. Tässäkin kuppikuntiin jakautumista tapahtuu, mutta erona balkanisaatioon nämä ryhmät ovatkin liikkuvaisia ja tekevät yhteistyötä toistensa kanssa. Otetaan esimerkiksi alkuopetusryhmien opettajat muodostama oma kuppikunta ja kutosten opettajien muodostama toine ryhmittymä. Nyt nämä kaksi ryhmää keksivät toteuttaa perinteisen kummioppilasyhteistyöprojektin, jossa kuudesluokkalaiset oppilaat saavat kummioppilaan alemmilta luokilta. Sitten nämä opettajat kehittelevät yhdessä erilaisia tilnateita, joissa eri ikäryhmien oppilaat voivat toimia yhdessä ja oppia toisiltaan erilaisia näkökulmia ja ratkaisuaj vaikkapa koulukiusaamiseen.