Alku vai loppu?

Täytyy sanoa, että olen tänä keväänä vaikuttunut syvästi tästä keskusteluaktiivisuudesta, jota näillä kaikilla keskustelufoorumeilla ja vakava-aiheisilla blogeilla olen nyt nähnyt. Uskon, että juuri tästä koko VAKAVA-hankkeessakin oli loppujen lopuksi kyse. VAKAVA-hanke, siis kasvatusalojen valintaYHTEISTYÖhanke pyrki jo nimensä perusteella luomaan yhteistyötä eri kasvatusalojen välille. Ja siinä se ainakin meidän osalta onnistui. Näillä kaikilla eri sivuilla oli edustettuna jokikinen eri yliopistollinen kasvatusala ja lisäksi jokainen kasvatustieteitä tutkiva Suomen yliopisto. Joukossa vilahteli myös muutamia jo kasvatustieteitä opiskelevia nuoria sekä jokunen työelämässä olevakin keskustelija.

Valtaosa meistä keskustelijoista oli kuitenkin hakijoita, mikä mielestäni lupaa hyvää Suomen kasvatusaloille. Nyt kaikki on vain kiinni siitä, jatkammeko tätä keskustelua yhdessä. Kannustammeko mukaan opiskelutoverimmekin? Olisiko tässä tilaisuus edistää jo Samalta Viivalta II -teoksessa moneen otteeseen parjattua yhteistyötä eri kasvatusalojen sekä koulutuksen ja työelämän välille? Koko aineisto tuntui rivien välistä suorastaan kirkuvan sitä, miten kasvatusalojen yhteistyöllä olisi potentiaalia ratkoa ongelmia, joita kasvatusalan ammattilaiset kohtaavat työssään. Alijoki puhui siitä, miten luokaopettajat kokivat, ettei heidän saamansa koulutus riittänyt vastaamaan erityistä tukea tarviotsevan lapsen tarpeisiin. Tynjälä lainasi OECD:n tekemään tutkimusta, jossa kävi ilmi, etteivät opettajat arvosta tutkimustietoa niin paljon kuin omaa kokemustaan ja niin tutkijoiden ja opettajien välinen yhteistyö helposti latistuu olemattomaksi. Iiskala ja Hurme puhuivat oppijoiden yhteisöistä ja korostivat sitä, miten aidossa yheteistyön hengessä opittu tieto muuttuu syvälliseksi tietämykseksi.

Minusta yksi helppo ja halpa ratkaisu näihin kaikkiin kysymyksiin ovat juuri näiden vakava-blgien ja keskustelufoorumien kaltaiset sivustot, siis ystävämme internetti. Korostan kuitenkin, ettei tämä ole ainoa tapa ratkaista ongelmia, vaan yksi ja varsin käyttökelpoinen meidän sukupolvellemme. Me olemme kasvaneet teknologian täyttämässä maailmassa ja netin käyttö on mitä luonnollisin arkirutiini meille.

Olisiko meidän tehtävämme rikkoa kuppikunnat ja ryhtyä tekemään aitoa yhteistyötä?
Pysykää kanavalla, toverit!

Miten kävi?

No nyt on armon aika ohi ja tulokset julki. Pääsitkö jatkoon? Sain kutsun Ouluun laaja-aliseen luokaopekoulutukseen, LTO-koulutukseen ja TAIKA-koulutukseen. Jippii! ja ei kun kirjotelmia pakertamaan..

Ohi on!

Nyt VAKAVA-koe on ohi. Miltä tuntuu? Oliko vaikea vai helppo? Itselleni päänvaivaa aiheutti, se ettei kokeessa kysyttykään niin pikkutarkkoja asioita kuin olin olettanut. Ei päässyt loistamaan tiedoillaan. Muutoin koe mielestäni testasi varsin hyvin asioiden todellista ymmärtämistä ja lopussa olleet kysymykset ja taulukko tehtävät tiedon soveltamistaitoja. Mitä ajatuksia koe teissä herätti?

Radistsev vs. Puskin

Minkälainen on venäläinen todellisuus? Minkälaista on todellinen venäläinen elämä? Minkälainen on venäläinen kultuuri? Radistsev ja Puskin ovat venäläisiä kirjailijoita, jotka kävivät 1700 ja 1800-luvun vaihteessa kirjallista kinastelua Venäjän tilasta (ks. em. johdattelevat kysymykset). Radistsevin teos ‘Matka Pietarista Moskovaan’ julkaistiin vuonna 179, johon Puskin vastasi teoksellaan ‘Matka Moskovasta Pietariin’. Puskinin ja Radistsevin kiistely synnytti Venäjän kirjallisuuden historiassa uuden genren: ideologisen matkakertomuksen genren.

Ideologiset erot. Radistsev ei katso Venäjää kovin suopein silmin. Hän näkee Venäjän irrallaan Euroopasta ja sivilisaatiosta. Hänen mielestään venäläinen yhteiskunta on katastrofaalisessa asemassa, josta ei ole ulospääsyä muutoin kuin vallankumouksen avulla. Radistsevin mukaan Venäjällä on vain täydellistä epäoikeudenmukaisuutta ja sivistymätöntä orjuutta. Rinnakkaismuotoja Venäjälle hän löytää vain Afrikastra ja Intiasta.

Puskin vastaavasti näkee Venäjän paljon postiivisemmassa valossa. Puskin nostaa esille myönteisiä kehityskulkuja, jotka on saatu aikaan järkevällä hallistuspolitiikalla. Hän näkee Venäjän yhdenvertaisena ellei parempana kuin eräät Euroopan suurvallat, Ranska ja Englanti. Hän kuitenkin huomauttaa, että Venäjällä on paljon parannettavaakin. Hänen mielestään todellinen venäläinen elämä (siis venäläiselle kultuurille ominainen elämä) on omien abstraktioiden maailmassa elämistä. Ihmiset ovat itsekeskeisesti sulkeutuneet omaan pieneen maailmaansa, joka ei perustu todellisille asioille, vaan harhakuvitelmille yhteiskunnasta. Puskin antaa rivien välistä myös näpäytyksen venäläisille poliitikoille. Hänen mielestään on vastuuton tyhjä puhe ilman tekoja vie maan turmioon. Puskinin mielestä Euroopasta on mahdollista saada ratkaisuja maan ongelmiin. Hän kokee myös, että hyvä ratkaisu maan ongelmiin on aika. Pitkäjänteisellä politiikalla saadaan aikaan myönteisiä tuloksia.

Diskurssistrategian erot. Radistsev pohjaa väitteensä Venäjästä lähinnä tekaistuihin syihin. Hän ei perusteissaan huomioi lainkaan sosiaalisia tai kulttuurisia taustoja ja kärjistää tilanteita. Vaikka maaorjuus olisikin epäoikeudenmukaista, tekeekö tämä kaikista venäläisistä pahoja ihmisisä (mukaan lukien maaorjat)? Eikö Venäjällä ole lainkaan sivistystä, lukeneita ihmisiä tai yliopistoja? Puskin puolestaan perustaa väitteensä todellisiin historiallisiin vastineisiin eli hän vertailee oman maan historiasta yksittäistapauksia toisen valtion historiassa esiintyviin vastaaviin tapauksiin. Esim. verratessaa Venäjää Englantiin, hän näkee Venäjän yhdenvertaisen ellei parempanakin. Englantilainen kaivostyömies kokee samalla tavalla tuskaa kuin venäläinen maaorjakin.

Tilakategoriset erot. Molemmat – sekä Radistesev että Puskin – näkevät, että Venäjän valtion tila on muuttumassa. Puskinin mielestä Venäjä on eurooppalaistumassa. Hän kokee tämän myönteisenä valtionkehityksenä. Raditsev näkee saman muutoksen johtavan maan helvetilliseen alennustilaan, jossa maan oma kultturi katoaa.

Loppujohtopäätöksenä voisi todeta, loppujen lopuksi kirjailijoiden kinastelussa tuntuukin olevan kyse vain optimismista ja pessimismistä. Puskin näkee kaiken postiivisessa valossa ja Raditsev negatiivisessa. Radistsev näkee maansa köyhyyden ja kurjuuden, ja apu tähän on saatava nyt ja heti vallankumouksella. Puskin taasen näkee maassaan paljon kehitystä entiseen, joihin ratkaisut ovat löytyneet Euroopasta ja ajan kärsivällisestä käytöstä. Melkein tulee mieleen jopa perinteinen porvarit (Puskin) vs. demarit (Radistsev) -asetelma, johon en sitten tämän enempää puutukaan..

Itä ja Länsi

Kulttuurinen Itä on raamatullisesti ylhäällä kuten taivaskin, koska siellä on paratiisi (vrt. keskiaikainen maailmankuva). Kultuurinen Itä sijaistee Pamjatkinin mukaan maantietellisesti etelässä, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Kultuurinen Itä on tavoittamaton; eihän paratiisiin pääse vasta kuin kuoleman jälkeen. Itä on lännen vastustaja ja vastakohta, oppositio. (Kulttuuriset ilmansuunnat esim Länsi on kirjoitettu isolla erotetuksi maantietellisistä ilmansuunnista, esim länsi, joka on kirjoitettu pienellä.)

Kultuurinen Länsi taasen on raamatullisesti alhaalla kuten manalakin, sillä siellä sijaitsee helvetti (vrt. keskiaikainen maailmankuva). Kulttuurinen Länsi sijaitsee maantieteellisesti pohjoisessa Kuohuvalla merelle, Jäämerellä. Se on elämän aikana koko ajan lähettyvillämme ja saa meidät helposti kiinni, jos emme ole valppaita. Länsi on Idän vastustaja, ja vastakohta , oppositio.

Venäläisvihamielinen Tsaadajev näkee Idän ja Lännen luonnonlain omaisena maailmaa selittävinä kahtena periaatteena; maailmajärjestyksen perustekijöinä. Tsaadajev selittää näillä kahdella periaatteella koko ihmissuvun elämänkaaren ja historian; yhteiskunnan synnyn. Ihmisälyn syntyy Idässä ja kehittyy Lännessä. Ihmisälyn alkeellisin muoto on Idässä ja korkeampi muoto Lännessä. Lapsenkengissä ihmisäly on vielä omaan itseensä sulkeutunutta, keskittyntyttä ja syventynyttä, kun taasen Lännessä ihmisäly vertailee asioiden eri kantoja ja taistelee erilaisia esteitä vastaan. Idän valtava laveus ajaa ihmisen ahtaalle synnyttäen klaustrofobiaa, kun taasen Lännessä tilan rajallisuus sallii ihmisen vapaa kehityksen.

Kumpaan Venäjä sitten maan kirjallisuudessa luokitellan: kulttuuriseen Länteen vai kultuuriseen Itään? Tsaadajev näkee Lännen positiivisena ja Venäjän kuuluminen Länteen on hänelle varsinainen teoreema, jonka hän haluaa kaikin keinoin todistaa(vrt. Kiplingin aksiooma: Britannian kuuluminen Länteen on tosiasia, jonka todisteleminen ei ole tarpeen). Vaikka Venäjä on maantieteellisesti Euroopasta idässä, ei se kuitenkaan ole kulttuurisessa Idässä paratiisissa, “Gangesin pyhissä rannoissa”. Niinpä Tsaadajev sijoittaa Venäjän kultuuriseen Länteen.

Tila – Venäjän kirous

Miten agorafobia eli tilanpelko ilmenee Venäjän kirjallisuudessa?

Tsaadajevin (‘Hullun puolustuspuhe’, ‘Filosofiset kirjeet’) mukaan todellinen oleminen on historiassa olemista, siis todellinen oleminen on aikasidonnaista. Kun Eurooppa elää ajassa, Venäjä elää tilassa. Euroopassa aika synnyttää historian. Aikakaudet toisensa perään nivoutuvat yhdeksi pitkäksi historiaksi. Venäjä taas elää tilassa, joka on historiasta ja ajasta irrotettua. Venäjä on ennekaikkea valtava ja autio maa ja tila, eikä niinkään maaperä. Sen mittakaava on liian iso ollakseen minkään logiikan tai tahdon hallittavissa. Tila on puhtaasti ajaton, historiaton, kuin ääretön tyhjyys tai avaruus jota on vaikea käsittää. Kun Venäjä ei elä ajassa eikä historiassa, ei Venäjää ole. Se on pelottavaa.

Pobedonostsev sanoo, että Venäjä on jäinen autiomaa, jota pitkin kulkee häijy mies. Autiomaa eli ‘pustynja’ on monimerkityksinen. Venäjä on laaja ja autio erakko kuin autiomaa. Venäjä on maantieteellisesti laaja maisema, mutta myös metafyysisesti autio, tyhjyyden tila. ‘Pustynja’ -sanasta johdettu sana ‘pustynnik’ tarkoittaa erakkoa. Venäjä on maapallon suuri erakko; yksinäinen omien ajatustensa kanssa. Se on pelottavaa.

Volos ('Venäjä') pelkäsi myös Venäjän tilan epämääräisyyttä: “Mittaamaton ja sekava on Venäjä”. Tätä selittävät hänen kokemuksensa kansalaissodasta ja ja vallankumouksesta.

Gogol (‘Kuolleet sielut’) pelkäsi tilan tyhjyyden kasvottomuutta ‘Kuolleissa sieluissaan’. Venäjän suuresta tilasta puuttuu tunnistettava muoto, tilan kasvot. Niiden puuttuminen on pelottavaa, sillä näin tila voi esiintyä erilaisisa ulkomuodoissa ja käyttäytyä ennakoimattomasti.

Belyi (‘Moskva’, ‘Petesburg’) puolestaan jatkoi Gogolin ajatuksia tilasta sumusta syntyvänä autiona tasankona, jota eivät asuta ihmiset, vaan heidän varjonsa, kuolleet sielut tai mekaaniset nuket.

Rozanov käsittely tilaa tyhjyyden kauhun (terror vacui) näkökulmasta. Hän kuvasi venäläistä todellisuutta erilaisilla kielikuvilla. Puhuessaan journalistisesta riippumattomuudesta, Rozanov sanoi kyllä näkevänsä puoleet ja erilaiset ideologiat. Hän kuitenkin tiesi, että on valhetta ja totuutta ja siksi hän ei välitä ideologioista tai puoluesita. Jokainen puolue ja ideologia sisältää vaheita ja totuuksia. Mikään niistä ei ole hyvä kaikille. Juuri välinpitämättömyys vie Rozanovin korkealle, “sinne missä enkelit huutavat”. Siellä valheella ja totuudella ei ole enää merkitystä, vaan kaikki on samaa, harhakuvaa; välinpitämätöntä kaukaisuutta. Kun kaikki on vain harhakuvia, pohjattomia harhoja, joista ei voi luoda ideologiaa, ei isäänmaan haavettakaan ole. Niinpä isänmaan paikalla onkin vain loputon tyhjyys. Tuo tyhjyys on tila, joka Rozanovin kielikuvin kietoutuu ‘suppiloksi’, jossa tuo tyhjyyden pelko / tyhjän tilan pelko muttuukin klaustrofobiaksi eli ahtaan paikana kammoksi.

Mandelstamin mukaan myös agorafobia synnyttää klaustrofobiaa. Mitä suurempi itse tila on, sitä ahtaammaksi se käy ihmiselle. Tämä on selitettävissä hänen biogrfiallaa. Häne karkoitettiin itään, jossa tilaa oli maantieteellisesti enemmän, mutta hänen vapauttaan rajoitettiin; hän ei saanut enää palata sinne mistä tuli.

Venäläinen ajattelu vs. länsimainen ajattelu

Geopolitiikalla on selkeä yhteys venäläisiin pelkoihin ja geopolitiikka on hyvä tapaa ymmärtää venäläistä ajattelua ja kulttuuria. Lotman jakaa karkeasti venäläiset kahteen osaan. Toinen osapuoli selittää kaikki polittiset tapahtumat maantieteellisillä tekijöillä (“venäläinen” geopoliittinen näkökulma) ja toisen osapuolen mielestä tällainen on vain kansan manipulointia ja yritystä kääntää kansan huomio pois oikeasti merkityksellisistä yhteiskunnallsista ongelmista (vierasperäinen, “elintärkeät intressit” –näkökulma), kuten ihmisoikeuksista. Tätä jaottelua voisi jatkaa jopa länsimaisen ajattelun ja venäläisen ajattelun vastakkaisasetteluna, ikään kuin Venäjän kansa olisi yhtä jakautunut kuin kylmän sodan ajan maailma.

Geopoliittinen ajattelu on venäläistä ajattelua. Se koetaan sille ominaiseksi, kansan omaksi tavaksi nähdä maailmaa. Tämä näkökulma painottuu erityisesti niissä piireissä, joissa haaveillaan vielä Neuvostoliiton paluusta. Geopolitiikka liittyy olennaisesti viimeaikaisiin yhteiskunnallisiiin kiistoihin ja vaikka ajat muuttuvat Venäjällä, geopoliittiset vakiot eivät. Tällä Lotman tarkoittaa esim. Venäjän historiaa jo pitkään hallineella politiikan päätavoitteella; Venäläisten kansojen yhdistämisellä. Tämä on geopoliittinen vakio. Ajoista huolimatta Venäjän politiikan yksi päätavoite on ollut Venäjän sukuiten kansojen maantieteellinen yhdistäminen. Tätä tavoitetta yritettiin esim. Suomessa toteuttaa helmikuun manifestin tuomilla uudistuksilla. Yhtä lailla tätä tavoitetta on jo keskiajalla pyritty toteuttamaan erilaisilla valloitusretkillä. Tällainen ekspansionismi onkin kuvannut venäläisen geopoltiikan ydintä jo pitkään.

Ihmisoikeuksista ja muista “elintärkeistä intresseistä” puhuminen koetaan taas viertasperäisenä, ulkopuolelta tulleina vaikutteina, jotka eivät ilmennä venäläistä kultuuria. Näistä elintärkeistä intressesitä paasaajat kokevat, etteivä geopolitiikalla voi selitää kaikkea ja yritys tehdä niin, on tuomittava, sillä se on vain kansan huumaamista (ooppiumia kansalle) ja näön sumentamista todella tärkeistä yhteiskunnallisista ongelmista. Tässä näkökulmassa painottuu siis hyvin länsimainen ajattelutapa.