Radistsev vs. Puskin

Minkälainen on venäläinen todellisuus? Minkälaista on todellinen venäläinen elämä? Minkälainen on venäläinen kultuuri? Radistsev ja Puskin ovat venäläisiä kirjailijoita, jotka kävivät 1700 ja 1800-luvun vaihteessa kirjallista kinastelua Venäjän tilasta (ks. em. johdattelevat kysymykset). Radistsevin teos ‘Matka Pietarista Moskovaan’ julkaistiin vuonna 179, johon Puskin vastasi teoksellaan ‘Matka Moskovasta Pietariin’. Puskinin ja Radistsevin kiistely synnytti Venäjän kirjallisuuden historiassa uuden genren: ideologisen matkakertomuksen genren.

Ideologiset erot. Radistsev ei katso Venäjää kovin suopein silmin. Hän näkee Venäjän irrallaan Euroopasta ja sivilisaatiosta. Hänen mielestään venäläinen yhteiskunta on katastrofaalisessa asemassa, josta ei ole ulospääsyä muutoin kuin vallankumouksen avulla. Radistsevin mukaan Venäjällä on vain täydellistä epäoikeudenmukaisuutta ja sivistymätöntä orjuutta. Rinnakkaismuotoja Venäjälle hän löytää vain Afrikastra ja Intiasta.

Puskin vastaavasti näkee Venäjän paljon postiivisemmassa valossa. Puskin nostaa esille myönteisiä kehityskulkuja, jotka on saatu aikaan järkevällä hallistuspolitiikalla. Hän näkee Venäjän yhdenvertaisena ellei parempana kuin eräät Euroopan suurvallat, Ranska ja Englanti. Hän kuitenkin huomauttaa, että Venäjällä on paljon parannettavaakin. Hänen mielestään todellinen venäläinen elämä (siis venäläiselle kultuurille ominainen elämä) on omien abstraktioiden maailmassa elämistä. Ihmiset ovat itsekeskeisesti sulkeutuneet omaan pieneen maailmaansa, joka ei perustu todellisille asioille, vaan harhakuvitelmille yhteiskunnasta. Puskin antaa rivien välistä myös näpäytyksen venäläisille poliitikoille. Hänen mielestään on vastuuton tyhjä puhe ilman tekoja vie maan turmioon. Puskinin mielestä Euroopasta on mahdollista saada ratkaisuja maan ongelmiin. Hän kokee myös, että hyvä ratkaisu maan ongelmiin on aika. Pitkäjänteisellä politiikalla saadaan aikaan myönteisiä tuloksia.

Diskurssistrategian erot. Radistsev pohjaa väitteensä Venäjästä lähinnä tekaistuihin syihin. Hän ei perusteissaan huomioi lainkaan sosiaalisia tai kulttuurisia taustoja ja kärjistää tilanteita. Vaikka maaorjuus olisikin epäoikeudenmukaista, tekeekö tämä kaikista venäläisistä pahoja ihmisisä (mukaan lukien maaorjat)? Eikö Venäjällä ole lainkaan sivistystä, lukeneita ihmisiä tai yliopistoja? Puskin puolestaan perustaa väitteensä todellisiin historiallisiin vastineisiin eli hän vertailee oman maan historiasta yksittäistapauksia toisen valtion historiassa esiintyviin vastaaviin tapauksiin. Esim. verratessaa Venäjää Englantiin, hän näkee Venäjän yhdenvertaisen ellei parempanakin. Englantilainen kaivostyömies kokee samalla tavalla tuskaa kuin venäläinen maaorjakin.

Tilakategoriset erot. Molemmat – sekä Radistesev että Puskin – näkevät, että Venäjän valtion tila on muuttumassa. Puskinin mielestä Venäjä on eurooppalaistumassa. Hän kokee tämän myönteisenä valtionkehityksenä. Raditsev näkee saman muutoksen johtavan maan helvetilliseen alennustilaan, jossa maan oma kultturi katoaa.

Loppujohtopäätöksenä voisi todeta, loppujen lopuksi kirjailijoiden kinastelussa tuntuukin olevan kyse vain optimismista ja pessimismistä. Puskin näkee kaiken postiivisessa valossa ja Raditsev negatiivisessa. Radistsev näkee maansa köyhyyden ja kurjuuden, ja apu tähän on saatava nyt ja heti vallankumouksella. Puskin taasen näkee maassaan paljon kehitystä entiseen, joihin ratkaisut ovat löytyneet Euroopasta ja ajan kärsivällisestä käytöstä. Melkein tulee mieleen jopa perinteinen porvarit (Puskin) vs. demarit (Radistsev) -asetelma, johon en sitten tämän enempää puutukaan..

Itä ja Länsi

Kulttuurinen Itä on raamatullisesti ylhäällä kuten taivaskin, koska siellä on paratiisi (vrt. keskiaikainen maailmankuva). Kultuurinen Itä sijaistee Pamjatkinin mukaan maantietellisesti etelässä, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Kultuurinen Itä on tavoittamaton; eihän paratiisiin pääse vasta kuin kuoleman jälkeen. Itä on lännen vastustaja ja vastakohta, oppositio. (Kulttuuriset ilmansuunnat esim Länsi on kirjoitettu isolla erotetuksi maantietellisistä ilmansuunnista, esim länsi, joka on kirjoitettu pienellä.)

Kultuurinen Länsi taasen on raamatullisesti alhaalla kuten manalakin, sillä siellä sijaitsee helvetti (vrt. keskiaikainen maailmankuva). Kulttuurinen Länsi sijaitsee maantieteellisesti pohjoisessa Kuohuvalla merelle, Jäämerellä. Se on elämän aikana koko ajan lähettyvillämme ja saa meidät helposti kiinni, jos emme ole valppaita. Länsi on Idän vastustaja, ja vastakohta , oppositio.

Venäläisvihamielinen Tsaadajev näkee Idän ja Lännen luonnonlain omaisena maailmaa selittävinä kahtena periaatteena; maailmajärjestyksen perustekijöinä. Tsaadajev selittää näillä kahdella periaatteella koko ihmissuvun elämänkaaren ja historian; yhteiskunnan synnyn. Ihmisälyn syntyy Idässä ja kehittyy Lännessä. Ihmisälyn alkeellisin muoto on Idässä ja korkeampi muoto Lännessä. Lapsenkengissä ihmisäly on vielä omaan itseensä sulkeutunutta, keskittyntyttä ja syventynyttä, kun taasen Lännessä ihmisäly vertailee asioiden eri kantoja ja taistelee erilaisia esteitä vastaan. Idän valtava laveus ajaa ihmisen ahtaalle synnyttäen klaustrofobiaa, kun taasen Lännessä tilan rajallisuus sallii ihmisen vapaa kehityksen.

Kumpaan Venäjä sitten maan kirjallisuudessa luokitellan: kulttuuriseen Länteen vai kultuuriseen Itään? Tsaadajev näkee Lännen positiivisena ja Venäjän kuuluminen Länteen on hänelle varsinainen teoreema, jonka hän haluaa kaikin keinoin todistaa(vrt. Kiplingin aksiooma: Britannian kuuluminen Länteen on tosiasia, jonka todisteleminen ei ole tarpeen). Vaikka Venäjä on maantieteellisesti Euroopasta idässä, ei se kuitenkaan ole kulttuurisessa Idässä paratiisissa, “Gangesin pyhissä rannoissa”. Niinpä Tsaadajev sijoittaa Venäjän kultuuriseen Länteen.

Tila – Venäjän kirous

Miten agorafobia eli tilanpelko ilmenee Venäjän kirjallisuudessa?

Tsaadajevin (‘Hullun puolustuspuhe’, ‘Filosofiset kirjeet’) mukaan todellinen oleminen on historiassa olemista, siis todellinen oleminen on aikasidonnaista. Kun Eurooppa elää ajassa, Venäjä elää tilassa. Euroopassa aika synnyttää historian. Aikakaudet toisensa perään nivoutuvat yhdeksi pitkäksi historiaksi. Venäjä taas elää tilassa, joka on historiasta ja ajasta irrotettua. Venäjä on ennekaikkea valtava ja autio maa ja tila, eikä niinkään maaperä. Sen mittakaava on liian iso ollakseen minkään logiikan tai tahdon hallittavissa. Tila on puhtaasti ajaton, historiaton, kuin ääretön tyhjyys tai avaruus jota on vaikea käsittää. Kun Venäjä ei elä ajassa eikä historiassa, ei Venäjää ole. Se on pelottavaa.

Pobedonostsev sanoo, että Venäjä on jäinen autiomaa, jota pitkin kulkee häijy mies. Autiomaa eli ‘pustynja’ on monimerkityksinen. Venäjä on laaja ja autio erakko kuin autiomaa. Venäjä on maantieteellisesti laaja maisema, mutta myös metafyysisesti autio, tyhjyyden tila. ‘Pustynja’ -sanasta johdettu sana ‘pustynnik’ tarkoittaa erakkoa. Venäjä on maapallon suuri erakko; yksinäinen omien ajatustensa kanssa. Se on pelottavaa.

Volos ('Venäjä') pelkäsi myös Venäjän tilan epämääräisyyttä: “Mittaamaton ja sekava on Venäjä”. Tätä selittävät hänen kokemuksensa kansalaissodasta ja ja vallankumouksesta.

Gogol (‘Kuolleet sielut’) pelkäsi tilan tyhjyyden kasvottomuutta ‘Kuolleissa sieluissaan’. Venäjän suuresta tilasta puuttuu tunnistettava muoto, tilan kasvot. Niiden puuttuminen on pelottavaa, sillä näin tila voi esiintyä erilaisisa ulkomuodoissa ja käyttäytyä ennakoimattomasti.

Belyi (‘Moskva’, ‘Petesburg’) puolestaan jatkoi Gogolin ajatuksia tilasta sumusta syntyvänä autiona tasankona, jota eivät asuta ihmiset, vaan heidän varjonsa, kuolleet sielut tai mekaaniset nuket.

Rozanov käsittely tilaa tyhjyyden kauhun (terror vacui) näkökulmasta. Hän kuvasi venäläistä todellisuutta erilaisilla kielikuvilla. Puhuessaan journalistisesta riippumattomuudesta, Rozanov sanoi kyllä näkevänsä puoleet ja erilaiset ideologiat. Hän kuitenkin tiesi, että on valhetta ja totuutta ja siksi hän ei välitä ideologioista tai puoluesita. Jokainen puolue ja ideologia sisältää vaheita ja totuuksia. Mikään niistä ei ole hyvä kaikille. Juuri välinpitämättömyys vie Rozanovin korkealle, “sinne missä enkelit huutavat”. Siellä valheella ja totuudella ei ole enää merkitystä, vaan kaikki on samaa, harhakuvaa; välinpitämätöntä kaukaisuutta. Kun kaikki on vain harhakuvia, pohjattomia harhoja, joista ei voi luoda ideologiaa, ei isäänmaan haavettakaan ole. Niinpä isänmaan paikalla onkin vain loputon tyhjyys. Tuo tyhjyys on tila, joka Rozanovin kielikuvin kietoutuu ‘suppiloksi’, jossa tuo tyhjyyden pelko / tyhjän tilan pelko muttuukin klaustrofobiaksi eli ahtaan paikana kammoksi.

Mandelstamin mukaan myös agorafobia synnyttää klaustrofobiaa. Mitä suurempi itse tila on, sitä ahtaammaksi se käy ihmiselle. Tämä on selitettävissä hänen biogrfiallaa. Häne karkoitettiin itään, jossa tilaa oli maantieteellisesti enemmän, mutta hänen vapauttaan rajoitettiin; hän ei saanut enää palata sinne mistä tuli.

Venäläinen ajattelu vs. länsimainen ajattelu

Geopolitiikalla on selkeä yhteys venäläisiin pelkoihin ja geopolitiikka on hyvä tapaa ymmärtää venäläistä ajattelua ja kulttuuria. Lotman jakaa karkeasti venäläiset kahteen osaan. Toinen osapuoli selittää kaikki polittiset tapahtumat maantieteellisillä tekijöillä (“venäläinen” geopoliittinen näkökulma) ja toisen osapuolen mielestä tällainen on vain kansan manipulointia ja yritystä kääntää kansan huomio pois oikeasti merkityksellisistä yhteiskunnallsista ongelmista (vierasperäinen, “elintärkeät intressit” –näkökulma), kuten ihmisoikeuksista. Tätä jaottelua voisi jatkaa jopa länsimaisen ajattelun ja venäläisen ajattelun vastakkaisasetteluna, ikään kuin Venäjän kansa olisi yhtä jakautunut kuin kylmän sodan ajan maailma.

Geopoliittinen ajattelu on venäläistä ajattelua. Se koetaan sille ominaiseksi, kansan omaksi tavaksi nähdä maailmaa. Tämä näkökulma painottuu erityisesti niissä piireissä, joissa haaveillaan vielä Neuvostoliiton paluusta. Geopolitiikka liittyy olennaisesti viimeaikaisiin yhteiskunnallisiiin kiistoihin ja vaikka ajat muuttuvat Venäjällä, geopoliittiset vakiot eivät. Tällä Lotman tarkoittaa esim. Venäjän historiaa jo pitkään hallineella politiikan päätavoitteella; Venäläisten kansojen yhdistämisellä. Tämä on geopoliittinen vakio. Ajoista huolimatta Venäjän politiikan yksi päätavoite on ollut Venäjän sukuiten kansojen maantieteellinen yhdistäminen. Tätä tavoitetta yritettiin esim. Suomessa toteuttaa helmikuun manifestin tuomilla uudistuksilla. Yhtä lailla tätä tavoitetta on jo keskiajalla pyritty toteuttamaan erilaisilla valloitusretkillä. Tällainen ekspansionismi onkin kuvannut venäläisen geopoltiikan ydintä jo pitkään.

Ihmisoikeuksista ja muista “elintärkeistä intresseistä” puhuminen koetaan taas viertasperäisenä, ulkopuolelta tulleina vaikutteina, jotka eivät ilmennä venäläistä kultuuria. Näistä elintärkeistä intressesitä paasaajat kokevat, etteivä geopolitiikalla voi selitää kaikkea ja yritys tehdä niin, on tuomittava, sillä se on vain kansan huumaamista (ooppiumia kansalle) ja näön sumentamista todella tärkeistä yhteiskunnallisista ongelmista. Tässä näkökulmassa painottuu siis hyvin länsimainen ajattelutapa.

Lotmanin tutkimuskohteen rajauksia - KATSO KOMMENTTI!

Mihail Lotman erittelee ja tulkitsee uuden ajan – Pietari I:n jälkeisen ajan – venäläisten pelkoja. Ajallisesti liikutaan siis 1700-luvusta nykypäivään asti, ja tähän väliin mahtuvat siis pietarilaiskausi, neuvostokausi ja jälkineuvostokausi Lotmanin sanojen mukaan. Tietysti tämänkin erittelyn voisi tehdä vielä tarkemmin. Lotman jakaa karkeasti venäläisten pelot kahteen historialliseen näkökulmaan.

Muinaisvenäläiset (ennen uuden ajan alkua, n. 1700-lukua) pelot olivat luonteeltaan eskatologisia, siis hyvin keskiajalle ominaisia. Elämän päätarkoitus on kuolla ja koko elämä on vain tuon kuoleman jälkeisen elämän valmistelua. Eskatologia on uskototieteissä oppi ihmistä ja maailmaa kohtaavista lopunajan tapahtumista.

Uuden ajan alussa Venäjä koki suuria mullistuksia. Pietari I Suuri saavutti valloitusretkillään Venäjälle suurvalta-aseman. Venäjän ulkopolitiikka katsoi länteen päin, joka näkyi Venäjän alueellisena laajentumisena länteen päin, melkein koko länsirajan pituudelta. Vaikka Venäjän vaikutusvalta kasvoi Euroopassa, valloitusretkiltä saa vaihtorahana myös vihamiehiä alistetuista kansoista. Niinpä on luonnollista todeta, että tässä kohtaa venäläiset pelot alkoivat saada geopoliittisia pirteitä. Mantieteelliset tekiät alkoivat siis vaikuttaa politiikkaan ja sitä myötä kansalaisten pelkoihin.

Lotman korostaa tutkivansa nimenomaa venäläiselle kulttuurille ominaisia pelkoja. Tällaisia pelkoja ovat vain ne jotka ovat pysyneet kansalisissa pitkällä aikavälillä. Lyhyen aikavälin ataphtumista johtuneet pelot eivät siis kuulu Lotmanin tutkimuksiin tai ylipäätään kuvaa venäläisen kultuurin erityispiirteitä. Lotman korostaa myös, ettei hänen tutkimuksensa kohditu tiettyihin pelon kohteisiin tai konkreettisia pelkoja vaan kaikkien näiden pelkojen taustoissa piileviä pysyväisluontoisia stereotyyppejä. Nämä pelkostereotypiat toistuvat pelossa kuin pelossa ja niitä Lotman tutkii. On siis erilaisia asioita, joita venäläiset pelkäävät tietyllä aikavälillä. Nämä pelot pintapuolisesti saattavat vaikuttaa hyvinkin erilaisilta, mutta kaikkia niitä yhditää kuitenkin se motiivi: yhteistä on siis se, miksi venäläiset pelkäävät juuri tätä.

Lotman tarkentaa tätä rajaustaa vielä kahdella piirteellä, jotka näissä kaikissa hänen tutkimissaan peloissa esiintyy: säännöllisyys ja puolueettomuus. Säännöllisyys tarkoittaa sitä, että tämä sama pelon taustalla oleva motiivi toistuu siis ajankohdasta huolimatta ja pelon konkreettisesta kohteesta riippumatta, säännöllisesti tietyn ajanjakson aikana. Toinen tällaisen Lotmanin tutkiman pelon motiivin piirre on puolueettomuus. Tällä hän tarkoittaa sitä, ettei pelko aina kohdistu konkreettisesti johonkin tiettyyn ihmisryhmään tai ideologiaan. Venäläiset siis eivät aina pelkää vain demokratiaa ja amerikkalaisia. Syy pelätä jotain, toistuu siis jopa ristiriitaisissa ideologioissa. Venäläiset saattavat siis pelätä demokratiaa ja sosialismia – samasta syystä!

Onnistuneen integraation edellytykset

Luokanopettajalla tulisi olla erityispedagogiikan tuntemusta, mielellään erityisopettajan koulutus. Joka koulun tulisi vähintään saada kiinteää apua, neuvontaa ja tietoa erityistä tukea tarvitsevia lapsia koskevasta tutkimuksesta ja vammaisuuteen liittyvistä tekijöistä. Tämä tarkoittaisi vakituista erityiskasvatuksen asiantuntijaa koulurakennuksessa. Omasta mielestäni tällainenkin apu on aika vähäistä ja todella onnistunut integraatio tarvitsee paljon enemmän panostusta.

Onnistunut integraatio vaatii siis resursseja. Mikä tahansa erityisopetus on parempaa kuin sellainen, johon ei resursseja ja aikaa ole uhrattu. Näitä lisäresursseja voisivat olla esim. koulutetut avustajat ja tukipalvelujen lisääminen (koulukuraattorit, koulupsykologit, terapiapalvelut jne.)

Pääperiaatteena on, että tukipalvelut tuodaan oppilaan luo eikä oppilasta tukipalveluiden luo. Omia heikkouksia ei tarvitse salailla ja hävetä. Jokaisella meillä on omat vaikeutemme ja ne saa näyttää avoimesti. Tukipalvelut voidaan tuoda suoraan luokkaan tai sitten muualle koulurakennukseen. Esim. terapiapalvelut Alijoki mainitsee tällaisina tukipalveluina, joita ei tarvitse luokkaan tuoda, sillä eihän niitä siellä ole tarkoituksenmukaista järjestääkään.

Yhteistyön merkitystä ei varmaan voi koskaan korostaa liikaa. Keskusteleva, toimintaa kehittävä ilmapiiri ja vastuun jakaminen erityisopettajien, koulupsykologien, koulukuraattoreiden, koulunkäyntiavustajien, luokanopettajien ja rehtorin kesken auttaa integraation onnistumista. Koko koulun henkilökunnan tulee tukea toistensa työtä omalla asiantuntijuudellaan. Myös henkilökunnan antama tuki toisilleen työssä jaksamisessa on tärkeää, sillä erityisopetustyö on haastavaa ja ajoittain hyvinkin rankkaa.

Koulun asenneilmapiiri ratkaisee myös paljon. Se, missä valossa koulun henkilökunta näkee erityistä tukea tarvitsevat oppilaat, heijastuu koko koulun tapaan suhtautua heihin. Ongelmallista onkin, miten saada koulun henkilökunnan suhtautuminen tarkoituksenmaukiseksi, jos he ovat itse käyneet koulunsa hyvin dogmaattisessa asenneilmapiirissä. Yleisten asenteiden ja mielipiteiden muuttaminen onkin vaikeaa ja vaati pitkäjänteisyyttä.

Integraation plussat ja miinukset

Tässä on eriteltynä joitakin Alijoen artikkelista ja rivien välistä löytyviä plussia ja miinuksia integroiduista opetusjärjestelyistä. Listaa saa vapaasti täydentää kommentoimalla.

Plussat:
Vertaistuki on yksi tärkeä integraation hyvä puoli. Tämä korostuu erityisesti esiopetusryhmissä. Alle kouluikäiset oppivat paljon ottamalla mallia toisiltaan. Esim. sisaruksista nuorimmainen oppii usein toisia sisaruksiaan nopeammin “isojen lasten leikkeihin” yksinkertaisesti sillä, että hän näkee isosiskon leikkivän isojen lasten leikkejä. Vertaistuella on siis merkittävä yhteys erityistä tukea tarvitevan lapsen oppimiseen.

Integraatio ehkäisee erityistä tukea tarvitsevien lasten syrjäytymistä. Lapselle kehittyy käsitys itsestä osana yhteiskuntaa, kun hän saa toimia normaalissa luokassa ja kokea yhdenvertaisuuden tunteita yleisopetusryhmässä. Lapsen itsetunto kasvaa tällaisten kokemusten myötä ja hän on luottavaisempi yhteiskunnan muita jäseniä kohtaan.

Erityistä tukea tarvitsevat lapset oppivat sosiaalisia taitoja ja yhteistyökyky kehittyy molempien lasten osalta integroiduissa ryhmissä. Usein erityistä tuke tarvitsevat lapset ovat vähemmän vuorovaikutuksessa toisten lasten kanssa kuin tavanomaisesti kehittyneet lapset. Siksi integroidussa ryhmässä erityistä tukea tarvitsevan lapsen on helpompi ottaa kontaktia toisiin lapsiin, kun muut ovat jo valmiiksi sosiaalisesti aktiivisempia kuin segregoidussa ryhmässä olevat lapset.

Erityistä tukea tarvitseva luokkatoveri opettaa tavanomaisesti kehittyneitä lapsia arvostamaan erilaisuutta ja suhtautumaan vammaisuuteen neutraalimmin.

Miinukset:
Erityistä tukea tarvitseva lapsi saattaa vaikeuttaa koko ryhmän toimintaa. Erityisesti sosiaalis-emotionaalisesti häiriintyntyt tai tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivä lapsi saatttaa herkästi lietsoa häiriköivän käytöksen muihin oppilaisiin.

Vertaistukikaan ei aina riitä. Monesti sosiaalis-emotionaalisestihäiriintynyt lapsi ei välttämättä hyödy muiden lasten vertaistuesta, vaan tarvitsee aikuisen konkreettia apua käyttäytymiseensä.

Integraatiossa on myös leimaamisen makua. Kun lapsi ei sopeudu integroituun yleisopetusryhmään, hän joutuu usein opettajien ja jopa muiden oppilaiden silmätikuksi ja hänet usein leimataan häiriköksi. Tällaisilla lapsilla on suuri vaara joutua oikeiksi heittopusseiksi, joita kukaan ei huoli luokkaansa.

Kyseenalaista on myös se, mikä on normaalisti kehittyneen lapsen asema esiopetuksen integroidussa erityisryhmässä. Tällaisessa ryhmässä saa olla korkeintaan 12 lasta, joista korkeintaan 5 lapsella saa olla erityisen tuen tarve. On varsin oikeutettua kysyä, onko tällainen luokkajärjetely oikeudenmukainen normaalisti kehittyneille lapsille. Tuleeko heistä tällaisessa opetusjärjetelyssä ikään kuin “opetusvälineitä”? Heihin luulisi kohdistuvan paineita käyttäyttyä hyvin ja olla hyvänä käytöksen esimerkkinä erityistä tukea tarvitsevlle lapsille, erityisesti käyttäytymis- ja tarkkaavaisuushäiriöistä kärsiville lapsille. Millä lailla tällainen järjestely on normaalisti kehittyneen lapsen kannalta paras mahdollinen, jos tällainen integroitu 12 oppilaan erityisryhmä on kuitenkin alunperin perustettu vastaamaan erityisoppilaiden tarpeisiin?