Kohlbergin moraalin kehityksen teoria

Lawrence Kohlberg jakaa moraalin kehityksen kolmeen vaiheeseen:

1. Esimoraalinen taso on myös muiden tasojen tapaan kaksivaiheinen. Rangaistuksen ja tottelemisen moraali (1) kehittyy ensin. Tällöin käsitys oikeasta ja väärästä perustuu teon välittömiin seurauksiin eli ihminen oppii välttämään rangaistuksia ja tottelemaan vain tottelemisen vuoksi. Tason toisessa vaiheessa kehittyy itsekkään relativistinen moraali (2), jolloin moraalikäsityksen perustaksi rakentuvatkin oma mielihyvä ja etu. Tämä näkyy esim. palkkioiden havitteluna ja itsekkään tyydytyksen hakemisena. Tällä tasolla ihmisen maailma on vielä hyvin mustavalkoinen; palkintoja tuovat teot ovat hyviä, rangaistuksia tuovat teot ovat pahoja.

2. Sovinnaisen moraalin tasolla ensimmäisenä kehittyy hyvien ihmissuhteiden moraali (3). Ihminen ajattelee vielä varsin naiivisti aivan kuin kiltti lapsi; konformistisesti hän toimii yleisen mielipiteen mukaisesti. Tason toisessa vaiheessa kehittyy sosiaalisen järjestelmän moraali (4). Ihminen tukee vallitsevaa järjetelmää auktoriteetteja kyseenalaistamatta tai arvioimatta. Tällä tasolla ihminen perustelee ajatuksensa yhteisön säännöillä ja arvoilla.

3. Periaatteellisen moraalin tasolle eivät Kohlbergin mukaan kaikki ihmiset pääse. Tason ensimmäisessä vaiheessa kehittyvät yhteiskuntasopimus- ja laillisuusmoraali (5). Tässä ihminen on hyväksynyt vallitsevat normit ja hän osaa ratkaista arvojen ja normien välisiä ristiriitoja. Ihminen ymmärtää, että säännötkin ovat vain sopimuksia ja periaattet sekä säännöt suhteellisia. Tason toisessa vaiheessa kehittyy universaalisten eettisten periaatteiden moraali (6). Tällöin ihmisellä on jo omia periaatteita, jotka yhdessä yleispätevien, yhteisten periaatteiden kanssa säätelevät hänen omaa henkilökohtaista moraaliaan.

Kolme 'arvotyhjiötä' - MUOKATTU 21.4!

1. Arvojen muutuminen

Monesti arvot nähdään hyvin positiivisessa valossa. Arvot ovat hyviä ja näin ollen kaikki hyvän ulkopuolelle jäävä ei ole arvoja. Pahat arvot eivtä olekaan arvoja. Niinpä rikokseen sortuneella ihmisellä ei ole arvoja (= Arvotyhjiö). Todellisuudessa asia ei ole kuitenkaan näin mustavalkoinen, vaan ihmisillä on pehmeitä ja kovia arvoja. Näin ollen nämä arvotyhjiöt ovatkin koventuneita, vääristyneitä, yksipuolistuneita, liioiteltuja tai korostuneita arvoja. Rikokseen sortuneellakin ihmisellä on arvot; ne ovat vain varsin kovia arvoja; raha, valta jne. Rikokseen sortuneen henkilöän arvot ovat ehkä joskus olleet pehmeitä, kunnes surkeat sattumukset ja kolhiva elämä on katkeroittanut hänet muuttaen hänen arvojaan.

2. Arvojen löystyminen

Arvotyhjiötä voi nähdä myös siellä, missä toiset arvot saavat korostetun aseman. Absolutismilla ja fundamentalismilla tarkoitetaan filosofiassa jotain ehdotonta katsomusta, jonka kannattaminen voi saada hyvinkin kiihkomielisiä ja suvaitsemattomia piirteitä. Tällaisessa tilanteessa esim. jonkin uskonnon arvot nähdään niin tärkeinä, että muut uskonnon ulkopuoliset arvot “lakkaavat olemasta” (=Arvotyhjiö).

Toinen ääripää on nimeltään konformismi, jossa arvot löystyvät niin, ettei niitä suorastaan ole. Ihmisillä on vain hetkittäisiä arvoja, joista ei pidetä kiinni vaan aina mukaudutaan vallitseviin olosuhteisiin. Tässä käy helposti niin, että ihminen tekee niin paljon kompromisseja, että lopulta ollaan jo niin kaukana alunperin puolustetusta arvosta, ettei tuo arvo enää toteudu. Niinluodon mukaan tällainen menettely antaa tilaa myös peraatteettomalle opportunismille. Opportunismilla tarkoitetaan ihmisen pyrkimystä hyötyä tilanteesta eettisistä periaatteista välittämättä. Ihminen mukautuessaan vallitseviin olosuhteisiin unohtaa oman arvonsa ja niinpä h’än ei enää välitäkään eettisistä periaatteista vaan tilalle tulee oma etu ja hyöty.

3. Arvojen häviäminen

Kolmatta arvotyhjiötä edustavat moraalinen nihilismi, puritanismi ja utilitarismi, joita yhdistää eettisten arvojen puuttuminen ja häviäminen.
Moraalisen nihilismi on oikeastaan se todellinen arvojen puutostauti. Tässä mitään oikeaa ja väärää tai hyvää ja pahaa ei olekaan. Yhteiskunnassa olevia moraalisääntöjä ei nihilistin mukaan ole edes olemasssa. Tällöin on jo hyvin perusteltu apuhua arvotyhjiöstä.

Puritanismi liittyy olennaisesti velvollisuusetiikkaan. Tässä moraalisäännöt kohoavat itseisarvoiksi (esim. Raamatun kymmenen käskyä) ja niiden noudattaminen koetaan velvollisuudeksi. Sääntöjä noudatetaan keinoja kaihtamatta. Tässä helposti eettisesti hyvät teot ja sanat hälvenevät ja jäljelle jää vain sääntöjen tiukka noudattaminen, joka saa helposti fundamentaalisia piirteitä.

Utilitarismissa oma etu ja hyöty ovat moraalisäännöistä se tärkein sääntö. Teon arvo mitataan siitä saadun hyödyn mukaan. Tässäkin omaa etu tavoitellaa keinoja kaihtamatta ja seuraukset ovat samat kuin puritanismissakin. Etiikka, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, oikeudet ja hyveet ovat vain haitallisia häiriötekijöitä.

Arvojen vaikutus ihmisen toimintaan

Arvot ohjaavat meidän käyttäytymistämme. Se on niiden tehtävä. Mutta miten arvot vaikutttavat toimintaamme? Tähän kysymykseen Niiniluoto esittelee neljä erilaista arvojen ja toiminnan mallia.

Behavioristinen malli pitää ihmistä konemaisena olentoja, joka reagoi erilaisiin ärkeykkeisiin. Kun toivottua reaktiota tapahtuu, sitä vahvistetaan erilaisin palkkioin. Vastaavasti, kun ihminen reagoi ei-toivotusti, tätä rangaistaan. Ärsykkeenä toimivat siis arvot, joita behavioristit pitivät pikemminkin tarpeina. Näihin tarpeisiin ihminen sitten reagoi toiminnallaan. Ihmisen toiminta on siis tarpeen tyydytystä.

Intellektualistinen malli korostaa älyä tiedon ainoana ja tärkeimpänä lähteenä. Tätä mallia kehittelivät mm. Platon, Sokrates ja Aristoteles. Mallin mukaan ihmisellä on ajattelevana olentona hallussaan tieto siitä, mikä on oikein ja väärin (eli toisin sanoen hänellä on ne ‘oikeat’ arvot). Niin tämä tieto hyvästä ohjaa ihmistä toimimaan oikein. Platon ja Aristoteles kuitenkin selvensivät, että heikkoluontoinen ei aina toimi oikein, vaikka erottaisikin oikean väärästä. Tällä he selittivät sen, miksi maailmassa tästä teoriasta huolimatta tapahtuu niin paljon pahaa. He kuitenkin uskoivat, että heikkoluontoisuudesta on mahdollista päästä eroon kasvatuksen avulla.

Harkintaan perustuvan toiminnan mallin mukaan ihmisen tavoitteet, uskomukset ja toiminta muodostavat eräänaisen kehän. Ihminen asettaa itselleen tavoitteita ja samalla hänellä on kuitenkin hallussaaan uskomuksia maailman asiaintiloista; siitä millä keinoilla ihminen pystyy saavuttamaan tavoitteensa. Nämä uskomukset ohjaavat tavoitteita eteenpäin siten, että ihminen harkinnallaan valitsee niistä keinoista sen, jolla pääsee helpoiten haluamaansa tavoitteeseen. Näin syntyy toiminta, joka on tavoitteiden ja uskomusten tulos. Uuden syntyneen tuloksen perusteella ihminen korjaa vanhoja uskomuksiaan ja tavoitteitaan ja näin kehä alkaa uudelleen. Tavoitteita ja uskomuksia voisi mielestäni myös ajatella arvoina.

Erik Allardtin mallin mukaan ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavat kolme tekijää: muoti, elämäntapa ja harkinta. Ihminen pyrkii päämääräänsä harkinnan avulla, kuten edellisessä mallissa kuvattiin. Hän etsii ne keinot, jolla helpoiten pääsee haluamaansa päämäärään. Muoti taasen on ihmiselle se ailahteleva ja irrationaalinen uutuudenviehätyksiä tuova elementti, joka tyydyttää ihmisen tarvetta kokea jotain uutta. Elämäntapa vastaavasti pysyvänä elementtinä pitää huolen ihmisen turvallisuudentunteesta. Lopulta ihmisen toiminta on näiden kolmen elementin (jotka edustavat tässä samalla niitä arvoja) yhteisvaikutuksesta syntynyttä tulosta.

Seurausetiikka vs. velvolisuusetiikka

Tekojen moraalisen arvon määrittelyssä voidaan erottaa kaksi päälinjausta: seurausetiikka eli teleologinen etiikka ja velvollisuusetiikka eli deontologinen etiikka.

Seurausetiikkassa teon moraalinen arvo määritellään sen tuottaman hyödyn, seurausten tai tulosten perusteella. Näin seurausetiikka liitetään usein tulostentavoitteluun. Utilitarismi liittyy olennaisesti seurausetiikkaan. Utilitarismi eli hyötyajattelu on aate, jonka mukaan tekojen tulosten tulisi tuottaa suurin mahdollinen määrä hyötyä. Kuuluisia utilitaristeja ovat mm. Mill ja Bentham.

Koulumaailmassa teleologinen näkökulma tarkoittaisi esimerkiksi seuraavaa. Huomio kiinnitetään opetuksen tuloksiin eli siihen kuinka hyvin opetuksen tavoitteet on saavutetttu. Tämä näkyy mm. koetuloksina, todistuksina jne. Opetuksen moraalinen arvo mitataan siis esim. matematiikan numerona. Mutta miten tuloksia voidaan sitten arvioida? Tämä ei ole aivan yksiselitteistä, sillä opetuksen tavoitteita on monenlaisia. Esim. matematiikan osaamista on varmasti helpompaa arvioida kuin esim. oppilaan kohteliaisuuden kehittymistä. Ongelmallista teleologisessa näkökulmassa on myös se, ettei huomiota kiinnitetä lainkaan siihen, miten tulokset on saavutettu. Vaikka matematiikan numerona olisikin täysi kymppi, kuinka moraalista sen saavuttamien on, jos tähän pyrittäessä on keinoina käyettty esim. pakottamista, suurta työmäärää ja opiskelu on tapahtunut ahdistavassa ilmapiirissä?

Velvollisuusetiikassa teon moraalista arvoa arvioidaan teon motiivin mukaan. Tärkeää on se, miksi toimitaan niin kuin toimitaan. Tällaisessa ajattelussa on taustalla usein objektiiviset arvot. Objektiiviset arvot koetaan jonkin yliluonnollisen kautta saatuina; ne ovat esimerkiksi jumalallista ilmoitusta. Tällaisten arvojen asema on niin ehdoton, että niiden noudattaminen koetaan velvollisuuksina. Niinpä teon moraalinen arvo määräytyykin sen mukaan, kuinka hyvin tätä velvollisuutta on noudatettu, eikä saavutettujen tulosten perustella. Vaikka tietysti toiminnalla on jokin toivottu seuraus, nämä toivotut seuraukset eivät tee hyväksi tekoa, jota ei ole tehty velvollisuudesta.

Kantin moraaliteoria on ehkä tunnetuin deontologinen teoria. Sen ydin on “kategorinen imperatiivi”, jonka mukaan teko on moraalisesti hyvä, jos sen voitaisiin toivoa olevan yleispätevä laki. Näin ollen teon korkeimmaksi motiiviksi muodostuu juuri tämäntapaisten ehdottomien siveyslakien noudattaminen. Tässä deontologian tapaan toiminnan tarkoitukena on siis velvollisuudeksi koetun säännön noudattaminen.

Arvoteorioista

Ensinnäkin, mikä on arvoteoria? Mihin kysymyksiin arvoteoriat pyrkivät löytämään vastauksia? Miten arvoteoriat liittyvät moraalikasvatukseen? Arvoteoriat ovat teorioita arvojen alkuperästä, niiden luonteesta ja perustasta. Arvoteoriat pyrkivät kertomaan esimerkiksi, miten yksilö on oppinut arvostamaan vanhempiaan. Onko ihminen saanut tämän syntymälahjanaan, ilman ympärisön vaikutuksia? Olisiko se vain yksilön oma mielipide? Vai olisiko vanhempien kunnioittaminen opittua tai kenties jumalallista johdattelua? Mitkä ovat oikeita arvoja?

Perinteisten uskontojen arvoteoriat pitävät arvoja luonnollisesti suoraan jumalilta saatuina. Tällöin arvot ovat luonteeltaan ehdottomia ja muuttumattonia, eikä niitä voi kyseenalaistaa. Hyvä esimerkki on jo tuo pääsykoemateriaalissa mainittu Vanhan Testamentin tarina Mooseksesta Siinainvuorella vastaanottamassa Jumalalta kymmentä käskyä. Käsky “älä tapa” määrää uskonnon harjoittajia arvostamaan elämää, muita ihmisiä ja yksilön koskemattomuutta.

Arvo-objektivismin piiriin kuuluvat mm. Platonin idea-oppi, Aristoteleen harkinta ja Kantin käytännöllinen järki. Arvo-objektivismi on käsitys, jonka mukaan ihmisillä on hallussaan kyky saavuttaa yhtenäinen käsitys oikeista arvoista. Tässä arvo on siis sen arvostettavan kohteen olemus tai ominaisuus, eikä näin ollen arvo ole riippuvainen ihmisestä. Jotta kaikki ihmiset voisivat pitää samoja arvoja oikeina, on näiden arvojen oltava muuttumattomia ja ikuisia.

Otetaan esimerkiksi Platonin idea-oppi, jonka perusajatuksena on maailman kahtiajako ajateltavissa olevaan ideoiden maailmaan ja aistittavissa olevaan ympäröivään maailmaamme. Ideat ovat muuttumattomia luonteeltaan ja havaittavien kohteiden todellinen olemus: siis kohteen ominaisuuksia. Vastaavasti tämä meitä ympäröivä, aistittava maailma on vain heijastus näistä ideoista. On siis kohde, jonka me näemme, haistamme, maistamme, tunnemme ja kuulemme sekä kohteen idea, jonka ymmärrämme vain järjellämme, ajatuksissamme. Arvot Platon käsitti juuri ideoina eli pysyvinä ja ikuisina, kohteiden olemuksina ja ominaisuuksina.
Vastaavasti arvo-subjektivismin mukaan arvot ovat puhtaasti jokaisen yksilön omia mielipiteitä eli preferenssejä ja valintoja. Tässä kohteen arvo riippuu arvottavasta henkilöstä.

Arvo-relativismin mukaan arvot taasen ovat suhteellisia. Ne ovat riippuvaisia kulttuurista, yhteisöstä ja ympäristöstä. Esim. islamilaisessa maailmassa arvot ovat hyvin pitkälti uskonnon sanelemia, kun taasen länsimaisessa kulttuurisssa uskonnon osuus arvojen määräytymiseen on marginaalisen pieni. Arvo-subjektivismia voidaan pitää arvo-relativismin äärimmäisenä muotona.

Emotivistinen arvoteoria ei ota kantaa siihen, ovatko arvot oikeita vai vääriä. Arvot ovat vain yhden ihmisen omia tunneilmaisuja. Eihän sitäkään voi arvioida, ovatko tunteet oikieta vai vääriä, tosia vai epätosia. Emotivistit eivät myöskään salli arvoväittämille mitään tiedollista sisältöä. Arvot ovat niin erilaisia luonteeltaan, etteivät ne mitenkään voisi edes selittää maailman asiaintiloja.

Niiniluoto mainitsee myös termin preskriptiivinen, joka tarkoittaa yleensäkin ohjeita antavaa. Preskriptivismin mukaan moraaliväitteiden tarkoitus ei ole kuvailla (vrt. deskriptiivinen) maailman asiaintiloja, vaan antaa ohjeita ja kehotuksia oikeaan toimintaan.

Niiniluodon oma käsitys arvojen alkuperästä on moraalisen relativismin mukainen. Arvot ovat sosiaalisesti rakentuneita konstruktioita; ne luodaan ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Arvoväittämästä tulee täydellinen vasta, kun sen arvoa on rajoitettu vertaamalla sitä johonkin ihmisryhmään tai oppijärjestelmään.

Paras lukutekniikka

Paras lukutekniikka? Mikähän se sellainen on? Luonnollisesti jokaiselle on oma paras lukutekniikkansa, niinpä itse esittelen tässä omani. Tässä se on:

1. silmäily
2. syventyminen
3. muistelu
4. kertaus

Silmäilyn aikana luen otsikot, lihavoinnit jne. Usein myös "sorrun" jo lukemaan ko. kappaleen läpi kokonaan - kuitenkin pintapuolisesti. Kaikkea ei tarvitse vielä ymmärtää. Kunhan nyt on hajulla, että mistä tässä lähinnä nyt puhutaan.

Syventymisen vaihe onkin sitten se raivostuttavin vaihe. Sitä yrittää ymmärtää ihan kaiken ja sitten tuskastuu, kun en ymmärräkään. Täytyy kuitenkin muistaa, että aivotkin tarvitsevat sen lepohetken. Usein hyvin nukutun yön jälkeen ryhtyessäni pohtimaan samaa kysymystä - kas kummaa - kun se ratkeaakin. Niin myönnetään, joskus tämä syventymisen vaihe saattaa minulla kestää parikin päivää riippuen käytettävissä olevasta ajasta. (Piru, kun tuolla töissäkin on tuhlattava aikaa niin vietävästi. Saisi se raha kasvaa puissa.) Syventymisen aikana siis teen muistiinpanoja ja alleviivauksia kirjan sivuille (ja toivon, ettei kirjastotätit huomaa). Mindmäppiäkin paperille olen joskus kokeillut, mutta niistä tulee aina niin sekavia, että melkein aina päädyn kirjoittamaan koneelle muistiinpanoja, joita sitten täydennän koko oppimisprosessin ajana. Tärkeää tässä vaiheessa on kuitenkin se aktiivinen ote materiaaliin. Flegmaattisen lueskelun voi unohtaa ja nyt on tartuttava toimeen! Esitän kysymyksiä itselleni, yhdistelen aiemmin opittuja tietoja ja haalin lisää tietoa aiheesta muualta. Loppujen lopuksi se aika jonka käytän itse materiaalin konkreettiseen lukemiseen on sanoisin melkeinpä vain 35 %, ellei vähemmänkin.

Kolmannessa vaiheessa eli muistelemisessa sitten testataan oliko äskeisestä vaiheesta mitään hyötyä. Pölisen siis ääneen kotini seinille, jukkapalmulleni ja suihkun kumiankalleni kaiken minkä opin. Ajatus saa lentää ja tekstiä alkaa tulla, kun sitä vähän herättelee. Sama se mitä puhuu, kunhan puhuu siitä mitä materiaalissa oli. Kun joku kohta kaipaa täydennystä, kurkkaan sen kohdan kirjasta ja sitten saa kirja taas pamahtaa kiinni. Seuraavalla kerralla muistankin jo senkin kohdan.

Neljäs vaihe - kuuluisa opintojen äiti, ystävämme kertaus - onkin samalla myös se 25. vaihe. Eli tätä kannattaa toistaa niin kauan kunnes pääsykokeet ovat ohitse. Tässä vaiheessa kannattaa myös puhua ääneen, mutta myös tuottaa kirjallista tekstiä. Minulla tämä tarkoittaa yleensä esseetä. Pitkiä, laajoja ja jäsenneltyjä tekstejä, joissa kulminoituu kaikki oppimani, ihan joka ikistä detaljeeta myöten. Niitä tekstejä on sitten hyvä ottaa mukaan vielä viime hetken luettavaksi bussiin matkalle kokeeseen. Itse asiassa mitä lähemmäs koetta tullaan sitä vähemmän luen itse varsinaista pääsykoemateriaalia. Nämä esseet muodostuvat siinä vaiheesa tärkeimmiksi tiedonlähteiksi ja kertausmateriaaleiksi. Niissähän asiat ovat esitettynä juuri sillä tavalla, mikä on minulle se paras tapa ymmärtää asiat.

Minkälaisia ovat teidän parhaat lukutekniikkanne?

Sammuneet kansankynttilät

Näin alkuvirittäytymiseksi eräs mielipidekirjoitukseni muutaman kuukauden takaa.. Kommentoikaa vapaasti.

Suomen kouluissa on jo 80-luvulta asti vallinut hyvin epäpoliittinen ilmapiiri, minkä vuoksi suomalaisia nykynuoria ei enää kiinnosta yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Koulujen poliittinen vaikeneminen on seurausta 80-luvulla aikaansaadusta kouluneuvostojen alasajosta. Kouluneuvostot olivat koulujen virallisia hallintoelimiä, joissa oppilaat saivat vapaasti osallistua koulun kehittämishankkeisiin. Ne elivät kultakautensa 60- ja 70-luvuilla, jolloin meilkeinpä koko yhteiskuntamme oli poliittisesti aktiivisimmillaan.

80-luvulla kuitenkin huolestuttiin koulujen liiallisesta politisoitumisesta ja niinpä kouluneuvostot lakkautettiin. Yhteiskuntaopissa ja historiassa päädyttiin painottamaan lähinnä muodollista päätöksentekojärjestelmää sekä yhteisiksi ja isänmaalllisiksi koettuja kansakunnan vaiheita. Oman mielipiteen ilmaisu ja aktiivisen kansalaisen roolin markkinoiminen jäivät taka-alalle. Mielestäni nykyinen nuorison laimea kiinnostus politiikasta on perustellusti seurasta tästä. Opettajat ikäänkuin vaiennettiin ja pakotettiin opettajatehtaan tuotteiksi, jotka ajattelevat pelottavalla neuvostoliittolaisella tavalla kaikki yhdenmukaisesti.

Kansankynttilöiden hiljentäminen on minusta ollut yksi suurimpia virheitä, joita tässä maassa on tehty. Opettaja on usein oppilailleen merkittävä roolimalli, mutta mikä roolimalli se on, joka ajattelee “mistään en mitään” –tyyliin. Tällaisen välinpitämättömän ajattelutavan juurruttaminen nuorisoon on yhteiskunnalle hyvin kohtalokasta, enkä nyt puhu pelkästään äänestysprosenttien laskusta. En uskalla edes kuvitella, mitä maallemme tapahtuisi, jos koko kansan kiinnostus oman maan asioista valuisi pois heidän omista käsistään.

Minusta opettajan yksi tärkeimpiä tehtäviä onkin kasvattaa oppilaistaan aktiivisia kansalaisia, jotka ovat kiinnostuneita yhteisönsä asioita niin paikallisella kuin koko valtakunnallisella tasolla. Aiheita, joihin opettaja voi puuttua omasta kannastaan huolimatta on lukuisia: kierrätys, ilmastonmuutos, yksityisautoilu tai vaikkapa koulukiusaaminen. Luonnollisesti pienten oppilaiden kanssa yhteiskunnallisen keskustelun luominen on haasteellista, mutta jos aiheet keskusteluun otetaan tarpeeksi läheltä lasten omaa elämää, voi yhteiskunnallista keskustelua syntyä vaikkapa peruskoulun neljäsluokkalaisten kesken.

Lapset ja nuoret on saatava uudelleen innostumaan ja aidosti välittäämään maamme tulevaisuudesta. Lyhin tie tähän on kouluttaa opettajia, jotka ovat valmiita itse ilmaisemaan vapaasti oman mielipiteensä. Yksinkertaisin keino kasvattaa lapset tähän on oma esimerkki. Opettajien tulisi esiintyä luokassa yksilöinä omine mielipiteineen ja polittisine kantoineen siinä missä muidenkin ammattiryhmien. Minusta tämä on tärkeä kriteeri, joka opettajankoulutuslaitosten tulisi ottaa huomioon valitetessaan ensi kesänä uusia opiskelijoita.